Aamupäivä meni lähinnä “bongaillessa”, käväistiin jopa kahdessa tornissa seuraamassa kosteikkojen tapahtumia. Kovin oli kaikki kaakana, kuten yleensä. Yksi uhkarohkea äiti oli tehnyt pesänsä miltei tornin alle ja siitä joitakin kuvia näppäiltiin.. Muutamien paikallisten kanssa vaihdettiin jokunen sana ja niistä jutusteluista jäi sellainen maku ,että ehkä tuo tuosta, vielä joskus.. Lupa kevytrakenteiselle kojulle pikkulammen rantaan oli ihan mukava ja täysin puun takaa pamahtanut yllätys. Monta kertaa se on mielessa hautonut, mutta kun ei ole saanut aikaseksi kysellä.. Näimpä nuo telttakojuilut on jäänet toistaseksi hätäisiksi “yhden yön jutuiksi”..

Iltapäivällä pistäydyttiin Lievestuoreella vilkuilemassa kahlaajien muutoa tulvapellolla. Satakunta liroa pellolla on jo joitakin päiviä viipyillyt ja tankannut, seassa jokunen suokukko. Näitä sai välttävästi kuvattua autosta, pyörivät miltei tiellä. Raksuteltiin ikkunasta jonkin aikaa ruututäysiä, vaan valon ollessa vielä kovaa ja vastaista touhua ei jaksanut kovin pitkään. Päätettiin käydä katsomassa matsi väliin ja palata naamioverkkojen kanssa pehmeämmille valoille..

Pienenä välikohtauksena ja kevyesti sapettaneena sattumana näillä lammilla sattui tulemaan vastaan muutama muukin lintuharrastaja, vapaasti juoksevine koirineen. Koirien keskellä kasvaneena ymmärrän kyllä kuinka ne tarvitsevat liikuntaa ja kuinka mukavista otuksista on kyse. Välillä vaan tuppaa ihmetyttämään tämä niitä hoivaavien kädellisten toiminta.  Juuri muuttaneet, pesintäänsä valmistautuvat uikut, sorsat ja rantalinnut kaipaavat todennäiköisesti eniten juuri Canis lupuksia seurakseen. Niin tai ei nyt ehkä eniten, mutta ainakin heti pusikossa kyttäävien ja ahdistavien kuvaajien jälkeen.

Avautumisesta takasin asiaan.

Jatkettiin siis vielä majavienkin luokse. Tällä kertaa odotuttivat tavallista pidempään. Odotellassa oli aikaa kuvailla jotain ihan muuta, lähinnä vettä ja hurjia peilejä, joita ympäröivästä metsästä veteen lankesi. Puolen kymmenen korvissa vastarannalta kuului parit läiskäykset ja hetki siitä eteen päin haavan purija uiskenteli jo nähtävillä. Pari lenkkiä se kierti, kuin tutkailleen keitä on paikalla, kunnes kömpi ruokansa kimppuun. Päästyään ruokailemaan se ei juuri lähestymisestä välittänyt. Loppupeleissä istua nakotettiin noin viiden metrin etäisyydellä ja rouske sen kuin koveni. Valo noihin aikoihin oli kokolailla kortilla, harvassa on ne reissut, jolloin on tosissaan tullut kuvattua 120mm 1/10 tai 600mm 1/25. Teräviä ei tuplarin kanssa tarvinnut tällä kertaa edes haaveilla saavansa, mutta ilman ja yksnelosella jokunen aina sarjan keskelle..:)

Puolen kahdeksan korvissa ladattiin romppeet autoon ja lähdettiin etenemään kohti Pyhä-Häkin kansallispuistoa. Parkkipaikalle saapuessa viereiseltä rämeeltä raikui kurkien huudot ja näin kierros aloitettiin vastapäivään. Suolle ei tähän aikaan keväästä ollut juuri asiaa, vesi oli korkealla ja pitkokset täysin veden vallassa. Näköhavaintojen jälkeen lompsittiin suonlaidasta kohti puiston aarniometsäisempiä osia. Aikaisemmilla reissuilla on noissa vanhoissa kuusikoissa vilaukselta päässyt pohjantikkaa näkemään ja suopursun kuvaamisen ohessa taka-ajatuksena oli myös tikan näkeminen. Hissuksiin edeten ja kuulostellen siis edettiin. Välillä kun polun varressa oli enemmissä määrin tikan syönnöksiä pidettiin pikku pausseja. Toisella pyssäyksellä tuli otettua jonkin verran elinympäristökuvia ja joidenkin kymmenien minuuttien kuluttua pääsankarikin saapui paikalle. Tikan vaihtaessa kauempiin puihin retkuekin käänsi suunnan takaisin autolle.

Keskipäivän ja alkuiltapäivän ohjelmistona piipahdettiin Satosuolla katsomassa paluumuuttajien parvia, jotka tosin olivat melko kaukana tiestä kuvattavaksi. Isommin pysähtymättä jatkettiin läheisille pikkulammille, joissa aiempina kesinä on tavattu vikloja ja vaihteleva määrä mustakurkku-uikkuja. Kahden parin voimin olivat mukurut nytkin saapuneet, näiden arkuus ja iltapäivän kova valo vaan ei suuremmin kannustanut kuvaamaan. Pelkkiä soidinhuumatelkkiä tuli raksuteltua ajankuluksi, kunnes jatkettiin illaksi majavan lampareen laidalle..

Kevättulva oli nostanut veden monin paikoin suurehkoiksi lammiksi pelloille ja näiden ympäristössä elämää oli ihan mukavasti. Satapäisiä rastas -ja peippoparvia, muutamia kurkia ja laulujoutsenia, taveja, jouhisorsia, haapanoita.. Niin ja niitä kahlaajiakin jokunen. Hain paikan matalan lampareen läheisyydestä ja kävin odottelemaan. Puolisen tuntia meni ensimmäisiltä saapujilta. Taivaanvuohi ja metsäviklo, nämä jäivat vaan auttamattoman kauas. Hetken perästä kuitenkin saapui pieni lirojen ja  metsäviklojen sekaparvi, niitä sitten jo pystyi jollain tapaa kuvaamaan. Aikani raksuttelin ja seurailin, kunnes kamppeiden kastuminen pakotti vaihtamaan peugeot-kojuun. Autosta käsin tarkkailin vielä joitakin hetkiä metsäviklojen ja keltavästin elämää, kunnes taivuin paluumatkalle..

Pari tuntia tuli odoteltua alkuun tyhjää, kaikki tapahtumat läpimenemättömän ruovikon takana.. Tavia, haapanaa ja telkkää korvakuulolta.. Sitten sääksihavainto. Lekutteli pitkän aikaa miltei päällä. Iskuja ei kuitenkaan tapahtunut, oishan se kai aika tuurilla ollutkin.. Kahden puolen tunnin kohdilla neopreeni oli päästänyt saumoistaan sen verran vettä kenkään ,että pikkuvilu alkoi tehdä saapumistaan.. Hetkeksi maihin ja sitten vielä uusi yritys, eri rannalta startaten.. Kovin lähelle tapahtumia ei päässyt tälläkään yrittämällä, mutta jotain kuitenkin..

Jatkettiin Tarvaalaan. Sieltä löytyi pari keväisesti takovaa käpytikkaa, lähtöään valmisteleva kara ja muutama joutsen. Kuten perjantaina, myös lauantain diili oli sellainen, että virran nopeasti kasvattamassa sulassa elämä (syystäkin) painottui sinne noin 2-3sadan metrin päähän, sulan toiselle rantuudelle. Ei kovin otollinen tilanne, ellei nyt sitten maisemia..

Kevättalven linjaa noudatellen suunnattiin Konneveden kulmille. Pitkästä aikaa piipahdettiin katsomassa Kellankoskenkin elämää. Tällä kertaa oli meleko hiljasta.. Muutamat maisemat niskalta kuitenkin, kun ei tuota aiemmin vielä niin paljoa ole kuvannut. Ohessa tuli zoomailtua hetki myös kivikon jäämuodostelmia. Aurinkokin alkoi ujosti pilkistellä ja ja tässä kohtaa suuntimat otettiin sitten vihdoin sinne kotoisalle Siialle.

Kovista odotuksista huolimatta vesilintuja ei sieltäkään muutamaa sinisorsaa enempää löytynyt, joten karan kuvailuksi se taas karkasi.. Aikaisempinakin kevättalven päivinä olen  ollut huomailevinani, että keväinen kara on jollain tapaa helpommin lähestyttävä, kuin keskitalven vastaava. Kuvasetissä oksalla päivystävä yksilö pönötti tuota yhtä ja samaa oksaa niin ,että sain vaihtaa paikkaa neljästi. Päästessäni noin 3 metrin etäisyydelle laulu taukosi sen verran, että kara sai lennähdettyä metrin taaksepäin, korkeammalle kivelle, josta luritus kantoi vielä paremmin.. Kai niillä on keväästä liiaksi lauluja lauletettavana, eivätkä näin ollen ehdi keskittyä muuhun.. Tai sitten se on se lumipuku, mistä näitä arvaa..:P